Yliopisto Savonlinnan voimavarana
 

Tietoteollisen kehityksen uskotaan toteutuvan ensisijaisesti innovatiivisissa ja hyvin saavutettavissa kaupunkikeskittymissä. Monien tutkijoiden mielestä globaalien riippuvuuksien maailmassa vain kaupunkiseuduilla on mahdollisuuksia muodostua riittävän vahvoiksi paikallisen vaikuttamisen areenoiksi. Maassamme onkin viime vuosina korostettu kaupunkiseutujen keskeistä merkitystä aluepolitiikassa.

Alue- ja kaupunkipolitiikan tueksi on pyritty määrittelemään kansallisen kaupunkiverkon kannalta keskeiset kaupunkiseudut. Tilastollisesti tarkastelu on perustunut seutukuntajakoon. Itselleni on tarjoutunut tilaisuus olla mukana tekemässä kahta ensimmäistä kaupunkiverkkotutkimusta. Myös uusin, aluekeskus- ja kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän tilaama tutkimus (Antikainen 2001) perustuu samaan metodiseen lähestymistapaan. Kaikissa kolmessa tutkimuksessa Savonlinna on päässyt kansallisen kaupunkiverkon kannalta keskeisten kaupunkiseutujen joukkoon eräänlaisena rajatapauksena. Koon ja keskusmerkityksen perusteella Savonlinna täyttää "merkittävän kaupunkiseudun" kriteerit vain yhdellä muuttujalla, eli kaupungissa sijaitsee yliopiston perusopetusta antava sivutoimipaikka. Uusimassa tutkimuksessa Savonlinna ei näyttäydy enää edes kansallisesti merkittävänä matkailukaupunkina. Toimialarakenteeltaan seutukunta on erikoistunut pikemminkin koulutus- sekä terveydenhuolto- ja sosiaalipalveluihin.

Tilastollisen vertailun näkökulmasta Savonlinna on mitä tyypillisimmin talousalueensa julkisen palvelutuotannon keskus, jonka merkittävin suhteellinen kilpailutekijä kansallisessa kaupunkiverkossa on yliopistokoulutus. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että absoluuttisesti tarkasteltuna yliopisto olisi seudun ainoa tai edes merkittävin kilpailutekijä. Paikallisesti tutkimuksen tuloksia arvioitaessa on ehkä vaikea hahmottaa sen vertailevaa näkökulmaa. Savonlinnassa on myös merkittäviä teollisuuslaitoksia, mutta teollisuuden viennin tai jalostuksen arvolla mitattuna seutukunnan teollisuus edustaa vain 0,4 prosenttia koko maan arvosta, kun kansallisesti merkittäväksi teollisuuspaikkakunnaksi nouseminen edellyttäisi vähintään yhden prosentin osuutta. Matkailun merkitystä mittaavan majoitus- ja ravitsemustoiminnan liikevaihdossa tuo raja on huomattavasti lähempänä (0,85 %). Matkailu keskittyy kuitenkin niin vahvasti kesäkaudelle, että talvella "kulttuurikaupunki muuttuu koulukaupungiksi". Tämä toteamus on suora lainaus Suomen Kuvalehden (30/1998) muutaman vuoden takaisesta reportaasista, joka oli otsikoitu tavallaan tuolle kulttuuri- ja koulukaupungin imagolle ristiriitaisesti: "Yhden asian kaupunki".

Kaupungin pieni koko ei välttämättä merkitse heikkoja kehitysnäkymiä tai päinvastoin suuruus ei takaa menestystä. Savonlinnan tapauksessa kaupunki taistelee kuitenkin ikään kuin olemassaolostaan merkittävien keskusten joukossa. Se luokittui Antikaisen (2001) tutkimuksessa heikoimpaan luokkaan (välttäväksi) paitsi kehitysedellytyksiltään myös viimeaikaiselta kehityskuvaltaan. Maassamme on tehty viime vuosina useita muitakin tutkimuksia, joissa seutukunnille on määritelty erilaisia kehittyneisyys- ja kilpailukykyindeksejä. Niemi (2002) on muodostanut näiden tutkimusten ja yksittäisten tilastollisten muuttujien pohjalta koemielessä yhden seutukuntien menestystä kuvaavan synteettisen mittaluvun. Synteesissä Savonlinna sijoittuu manner-Suomen seutukuntien joukossa sijaluvulle 55, kun mukana oli kaiken kaikkiaan 83 seutukuntaa. Kaikki sitä heikommin sijoittuneet seutukunnat ovat yhtä rajatapausta (Ylä-Savoa / Iisalmen seutukuntaa) lukuun ottamatta kaupunkiverkkotutkimuksessa toiminnallisesti maaseutumaisiksi luokiteltuja alueita.

Vaikka Savonlinnan tilastollinen kehityskuva ja kilpailukyky jääkin yleisesti varsin heikoksi, etenkin kun vertailuryhmänä ovat muut kaupungit tai kaupunkiseudut, niin kaupungin imago on suhteellisen hyvä. Taloustutkimus Oy:n muuttohalukkuudesta tekemässä uusimmassa selvityksessä (Muuttohalukkuus 2002 -tutkimus) Savonlinna sijoittui tutkituista kaupungeista sekä yleisarvosanalla että arvioitujen tekijöiden plussia ja miinuksia summaamalla kahdenneksitoista. Kaupungin taakse jäi monia paremmin menestyneitä yliopistokaupunkeja ja maakuntakeskuksia kuten sen naapurikaupungit Mikkeli ja Joensuu. Olisin valmis päättelemään tästä tuloksesta, että Savonlinnalla on piileviä vahvuuksia viihtyisän asumisen (myös kakkosasumisen), matkailun ja koulutuksen paikkakuntana. Heti perään voidaan kysyä, kykeneekö Savonlinna jatkossa hyödyntämään nuo vahvuutensa. Tarkastelen tätä kysymystä rajatusti yliopiston ja yliopistokaupungin näkökulmasta.

Ei ole sattumaa, että useimmissa maamme alueellisesta kehityksestä tehdyissä kilpailukykytutkimuksissa (Niemi 2002) on nähtävissä selvä jako menestyviin yliopistopaikkakuntiin ja muihin, heikommin menestyviin paikkakuntiin. Ensinnäkin yliopistojen ja niiden ympärille sijoittuneiden tutkimuslaitosten oma tutkimustoiminta on kasvanut viime vuosina voimakkaasti. Toiseksi kaikkien suurimpien yliopistojen ympärille on rakentunut merkittävässä määrin korkean teknologian työpaikkoja. Kolmanneksi yliopistojen opiskelijamäärät ovat kasvaneet edelleen merkittävästi; kasvua on tapahtunut erityisesti muunto- ja jatkokoulutuksessa. Neljänneksi on muistettava se yliopistokaupungin ilmapiiri, jonka merkitys alueen kehitykselle on globalisaation myötä vain entisestään korostunut. Tiedosta ja osaamisesta on tullut kansantaloutemme ja kehittyvien aluetalouksiemme keskeisin tuotannontekijä. Samalla yliopistoista on tullut alueellisen kehityksen dynamoita, ja jokainen vähänkin merkittävämpi paikkakunta pyrkii saamaan osansa niiden säteilyvaikutuksesta. Alueellisen kehittämistyön onnistumista mitataan taas entistä enemmän taidossa tehdä yhteistyötä tuotannollisten yritysten, osaamisen instituutioiden (ei vähiten yliopistojen) ja julkishallinnon välillä niin omalla alueella kuin sen ulkopuolellakin.

Savonlinnalla ei ole mahdollisuuksia kilpailla niiden yliopistokaupunkien kanssa, joissa sijaitsee yliopistojen varsinaisia päätoimipaikkoja. Sen sijaan yliopistojen päätoimipaikkojen ulkopuolella sijaitsevien paikkakuntien joukossa sillä on monia vahvuuksia. Savonlinnassa sijaitsee kaksi täysimittaista tutkintokoulutusta tarjoavaa tiedelaitosta ja toiseen niistä kiinteästi liittyvä normaalikoulu sekä yksi valtakunnallista koulutustehtävää (matkailun verkostoyliopistoa) hoitava erillislaitos, jotka kaikki saavat rahoituksensa varsinaisesta yliopistobudjetista. Lisäksi kampukselle on perustettu itsenäinen yhteiskunnallista palvelutehtävää hoitava koulutus- ja kehittämiskeskus. Näistä laitoksista muodostuu määrällisesti ja laadullisesti sellainen kokonaisuus, että sitä voi pitää maamme merkittävimpänä yliopiston toisena kampuksena. Esimerkiksi Mikkelissä toimivien eri yliopistojen toiminnot rahoitetaan pääasiassa kaupungin ja EU:n rakennerahastojen varoin.

Aiemmin yliopistojen aluevaikuttavuutta oli tapana mitata niiden tulo- ja työllisyysvaikutuksilla. Yliopistoille riitti tavallaan enemmän tai vähemmän passiivinen läsnäolo. Nyt yliopistoilta odotetaan strategisesti kohdennettuja ja paikallisiin yhteistyöprosesseihin perustuvia vaikutuksia, mikä merkitsee käytännössä entistä välittömämmin alueen elinkeinoelämän tarpeita palvelevaa koulutusta ja tutkimusta. Tässä hengessä kaupunkien ja aluekehitysviranomaisten panostukset painottuvat tekniikan ja kauppatieteen kaltaisiin aloihin. Tällöin aliarvioidaan helposti yliopistojen pitkäkestoisia ja perusrakenteita luovia vaikutuksia. Koulutetun työvoiman tarjonnan kautta yliopistojen vaikutus ulottuu myös yliopistopaikkakuntia huomattavasti laajemmalle alueelle. Nykykeskustelussa ei aina muisteta esimerkiksi sitä, että opettajankoulutusta tukemalla Joensuun yliopisto on osaltaan ollut luomassa sitä perusrakennetta, jonka varassa koko itäisen Suomen alueen kattava ja laadukas koulutusjärjestelmä on voinut kehittyä myös tekniikan ja kauppatieteiden aloilla.

Myös Savonlinnan kampuksen kaikkien kolmen perusopetusta tarjoavan laitoksen synty- ja kehityshistoria perustuu laajempiin kuin maakunnallisiin tarpeisiin. Selkeimmin tämä on julkituotu matkailun verkostoyliopistossa, jonka perustehtävä on valtakunnallinen. Myös opettajien ja kansainvälisen viestinnän asiantuntijoiden koulutus suuntautuu Etelä-Savoa huomattavasti laajemmalle alueelle. Esimerkiksi Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen profiili on mielekästä määrittää osana Joensuun yliopiston sisäistä ja maamme eri opettajankoulutusyksiköiden välistä työnjakoa.

Uuden hyötyajattelun näkökulmasta maakunnan omalle yliopistolle asetetaan tänä päivänä helposti jopa kohtuuttomia paineita kehittää kaikkia mahdollisia hyödylliseksi koettuja aloja ja olla mukana kaikessa mahdollisessa kehittämistyössä. Se on vastoin yliopiston perusluonnetta ja osoittautuu lopulta lyhytnäköiseksi ryöstöviljelyksi. Opettajankoulutus sopii tähänkin hyväksi esimerkiksi. Kun Suomessa on viime vuosina havahduttu tulevaan – tai joillakin aloilla jo olevaan – opettajapulaan, niin alan kehittäminen on jälleen kerran yksi yliopiston ajankohtaisista haasteista.

Kun Joensuun yliopisto aloitti toimintansa reilut kolme vuosikymmentä sitten (1969), ajateltiin sen tehtäväksi ensisijaisesti opettajankoulutusta. Savonlinnan seminaarin liittäminen yliopistoon (1973) oli luonnollinen osa tätä kehityskulkua. Yliopiston virkarakenteessa painottuivat aluksi päätoimiset opettajat eli lehtorit. Muutamat harvat professuurit olivat pääasiassa apulaisen (apulaisprofessorin) virkoja, joiden tehtäviin ei ollut ajateltu väitöskirjojen ohjausta tai edes pääainekoulutusta. Yliopiston tutkimustoiminnan ajateltiin keskittyvän Joensuussa toimivaan Karjalan tutkimuslaitokseen, jolla nähtiin olevan välitön yhteys lähialueen kehitykseen.

Kun uuden yliopiston virkoja alettiin vakinaisesti täyttää, niin niihin nimitettiin usein nuorempia tieteenharjoittajia, joilla oli kunnianhimoisia akateemisia tavoitteita. Heidän mukanaan tutkimuksesta tuli pian myös aineyhteisöjen arkipäivää. Joihinkin oppiaineisiin alkoi syntyä jo 1970-luvulla vahvoja tutkimusryhmiä. Samalla yliopisto alkoi ottaa suhteellista etäisyyttä sekä alkuperäiseen opettajankoulutustehtäväänsä että "maakuntakorkeakoulun" ideaan. Tämä kehitys korostui erityisesti Joensuussa. Tavoitteeksi asettui kansainvälisesti kilpailukykyinen tutkimusyliopisto. Savonlinnan kieli-instituutin (nykyisen kansainvälisen viestinnän laitoksen) liittäminen yliopistoon oli looginen osa yliopiston ainevalikoiman kehittymistä perinteistä opettajankoulutustehtävää laajemmalle alueelle.

Yliopiston voi katsoa onnistuneen vähintäänkin kohtuullisen hyvin kansainvälisen tutkimusyliopiston suuntaisessa kehityksessä. Kaikista tiedekunnista löytyy tänä päivänä kansainvälisyyden mitat täyttäviä tutkijoita ja tutkimusryhmiä. Savonlinnan laitoksille tämänsuuntainen kehitys ei ole ollut yksinkertaista, koska niiden virkarakenne ja ammattikeskeinen koulutusperinne ei ole parhaalla mahdollisella tavalla tukenut tutkimustyötä. Myöskään tieteidenvälisten yhteisöjen synty ei ollut Savonlinnassa samalla tapaa luontevaa kuin suuremmassa ja monipuolisemmassa joensuulaisessa tiedeyhteisössä.

Tietoteollisen yhteiskunnan kehityksen reunaehtoja ovat paitsi osaaminen ja kansainvälistyminen, myös syvenevä paikallinen vuorovaikutus. Siksi en näe yliopiston toiminnassa mitään periaatteellista ristiriitaa kansainvälisyyden ja paikallisuuden välillä, vaan pikemminkin päinvastoin. 2000-luvulle tultaessa Joensuun yliopisto – mukaan lukien Savonlinnan kampuksella toimivat yksikkömme – onkin saavuttanut uuden kehitysvaiheen, jossa kansainvälisyys ja osaaminen voidaan nähdä keskeisenä alueellisen kehityksen voimavarana ja päinvastoin. Elinvoimainen alue on myös elinvoimaisen yliopiston perusehto.

Voimassa olevassa strategiassaan Joensuun yliopisto on sitoutunut lisäämään vaikuttavuuttaan erityisesti itäisessä Suomessa. Alueellisen vaikuttavuutemme ydin on perusyksiköissä tapahtuva tutkimustyö ja koulutus. Yliopisto tuo lähialueelleen paitsi uusia työmahdollisuuksia ja kuluttajia, myös monipuolisen palvelutarjonnan ja henkisen potentiaalin. Joensuun yliopiston keskeisenä haasteena onkin olla kriittisessä, mutta rakentavassa mielessä mukana rakentamassa Joensuun ja Savonlinnan seuduista – ja viime kädessä koko itäisestä Suomesta – tulevaisuuden haasteisiin vastaamaan pystyviä luovia miljöitä.

Savonlinnan yksiköiden aluevaikuttavuus voi perustua pitkän päälle vain niiden vahvoihin osaamisaloihin, jotka voidaan tiivistää seuraavaan kolmeen alaan:

1. opettajankoulutus ja kasvatus
2. kieli ja kulttuuri
3. matkailu.

Nämä alat tukeutuvat puolestaan koko yliopiston vahvuusaloihin. Savonlinnan ensimmäisen ydinalan perustana ovat opettajankoulutuslaitos ja normaalikoulu. Toisen ydinalan perusosaaminen on kansainvälisen viestinnän laitoksessa ja kolmannen matkailun valtakunnallista verkostoyliopistoa koordinoivassa matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksessa. Viides yksikkömme, Savonlinnan koulutus- ja kehittämiskeskus, taas kokoaa kaikki kolme alaa yhden katon alle. Sen välittömänä tehtävänä on osaamisen siirto ympäröivälle alueelle – tosin aina yhteistyössä tiedelaitosten kanssa. Käytännössä termi osaamisen siirto tarkoittaa esimerkiksi täydennyskoulutusta, avointa yliopistoa sekä alueen kehittämistä ja kansainvälistymistä tukevaa projektitoimintaa. Keskus tuottaa myös projektipalveluita, jotka välittömästi tukevat alueellista kehittämistyötä, ja se toimii aluekehittämistä palvelevan soveltavan tutkimuksen yksikkönä. Jatkossa koulutus- ja kehittämiskeskus voi toimia toivottavasti entistä enemmän myös yliopiston Joensuussa sijaitsevien yksiköiden osaamisen siirtäjänä Etelä-Savoon.

On selvää, että Savonlinnan kampuksen kasvatus- ja humanistisiin tieteisiin painottuva profiili ei tarjoa suoraa vastausta esimerkiksi teollisuuden tuotekehitykseen. Siksi osaamisprofiiliamme pidetään helposti alueen kannalta vähämerkityksellisenä – olkoonkin, että käännös- ja opetusteknologian sovellusten ja matkailualan liiketoimintaosaamisen kautta laitosten tutkimustyöllä on myös joitakin välittömämmin elinkeinoelämää koskettavia sovelluspintoja. Uudemmissa teknologiapoliittisissa näkemyksissä painotetaan kuitenkin sitä, että suomalainen tutkimus- ja kehitystyö tarvitsee 2000-luvulla ennen muuta laajapohjaiseen tieteelliseen ajatteluun pystyviä asiantuntijoita, joiden asiantuntijuus ei rajaudu vain tekniikkaan. Siksi maallemme on ensiarvoisen tärkeää säilyttää hyvä tieteellinen perus- ja jatkokoulutus kaikilla inhimillisen ymmärryksen kannalta keskeisillä aloilla.

Tietoyhteiskunnan painopiste on siirtymässä sisällöllisten sovellutusten tuotantoon ja palvelujen kehittämiseen ja tuotantoon. Savonlinnan laitoksilla painottuvat viestintä, oppiminen, kulttuuri ja käsityö ovat juuri niitä taitoja, joiden varaan myös suomalaisen innovaatiojärjestelmän odotetaan entistä enemmän nojautuvan. Näin suomalainen osaamismalli voi hyödyntää paremmin nyt helposti hyödyttömiksi koettujen, vaikkakin uusien opiskelijoiden suosimien alojen osaamista. Parhaimmillaan se voi luoda meille uusia osaamisen kärkialoja, jolloin emme ole enää niin haavoittuvaisia kuin mihin nykyinen yhden olemassa olevan (informaatioteknologian) ja toisen lupaavan (bioteknologian) alan varaan perustuva kasvumallimme helposti johtaa. Tämä kehityskulku ei yhtään vähennä insinööritieteiden ja luonnontieteellisen perustutkimuksen arvoa. Haastavinta ja luovinta onkin insinöörin ja humanistin tai kasvatustieteilijän kyky kommunikoida keskenään.

Tietoteollisen kehityksen nykyvaiheessa Savonlinnan seudun kehityskuva on piirtynyt tutkijoille melko synkissä väreissä. Alueen omissa päättäjissä synkkyyttä ovat ruokkineet myös ympärivuotisen lentoyhteyden lakkaamisuhka ja kuntatalouden vaikeudet. Tulevaisuudessa häämöttää kuitenkin myös joitakin myönteisempiä, tosin vielä "heikkoja" signaaleja. Niitä voidaan hakea teknologiavetoisilta aloilta ja seudun teollisista vahvuuksista. Itselleni ne piirtyvät lähinnä siitä kehityskulusta, jossa meistä yhä useammalla on mahdollisuus irrottautua teollisen yhteiskunnan aika- ja paikkasidoksista ja jolloin asuinympäristöllä ja virkistäytymismahdollisuuksilla on entistä suurempi merkitys elämämme sijaintipaikkavalinnoissa. Savonlinnan seudun ja myös laajemmin Etelä-Savon keskeisiin vahvuuksiin kuuluvat matkailu ja virkistäytyminen, hyvä asuinympäristö ja kulttuurinen osaaminen, joiden kaikkien merkityksen voi odottaa korostuvan luonnehditussa kehityskulussa.

Voi olla, että tässä kohtaa rehtorin toiveikkuus syrjäyttää tutkijan viileän analyysin, mutta avautuvasta näkökulmasta myös yliopistomme paikalliset osaamisalueet näyttävät kohtaavan entistä välittömämmin alueen kehitystarpeet. Kampuksemme vahvuusaloja tukevat myös tietyt valtakunnalliset kehitystrendit kuten kasvava tietoisuus koko sivistyksemme kivijalan eli koululaitoksen merkityksestä. Myös tulevien suomalaisten osaajien paras kilpailuvaltti on laaja yleissivistys. Tämä korostaa juhlivan opettajankoulutuslaitoksen perustehtävän jatkuvaa ajankohtaisuutta, jolle maakunnan korkeakoulupolitiikassa ei ole viime vuosina aina osattu antaa riittävää arvoa.

Visiossani Savonlinnaan on matkailun ja virkistäytymisen osaamiskeskuksen ja valtakunnallisen matkailun verkostoyliopiston lisäksi kehittynyt merkittävä opetus-, käännös- ja viestintäteknologian osaamista yhdistävä osaamiskeskittymä. Samalla haluan kuitenkin korostaa, että Savonlinnan kampuksen alueyhteyksien vahvistaminen edellyttää täkäläisten laitosten perustehtävien tukemista ja erityisesti tutkimusroolin vahvistamista. "Maakunta- tai opettajakorkeakoulusta" ei voida hypätä "kansainvälistyvän tutkimusyliopiston" vaiheen yli suoraan "osaamisen yhteiskunnan veturiksi". Myös Savonlinnan laitosten innovatiivisuuden perusta tukeutuu ensisijaisesti niiden asemaan omien alojensa laajemmissa ja viime kädessä kansainvälisissä verkostoissa.

Savonlinnassa on ehdottoman tärkeää luoda yhteyksiä muihin yliopistopaikkakuntiin, ei tietysti vähiten Joensuun kampukselle. Uskon myös vuorovaikutuksen paikallisen ammattikorkeakoulun kanssa luovan täällä uusia mahdollisuuksia. Toisaalta paikallista vuorovaikutusta voisivat hyvin edistää myös uudenlaiset välitysorganisaatiot. Tiedepuistojen tärkein merkitys onkin monesti eri alojen osaajien yhteen kokoamisessa; tässä mielessä paikallisen innovaatiopotentiaalin edistämisessä myös fyysiset rakenteet voivat olla ratkaisevia, vaikka tutun hokeman mukaan uuteen aluepolitiikkaan ei sovikaan seinien rakentaminen. Paikallinen toimintaympäristö on tärkeä myös siinä mielessä, että yliopistopaikkakunnalle on tärkeää luoda ne elinympäristön puitteet, jotka vetävät puoleensa avainosaajia – alkaen hyvistä ja motivoituneista opiskelijoista.

Antikainen, J. 2001. Kaupunkiverkkotutkimus 2001. Aluekeskus- ja kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 1/01.