Anna-Maija Juuti – 50 vuotta opettajankoulutuksen näköalapaikalla

Ympäristö palveli mitä parhaiten leikkiryhmiä, jotka koostuivat eri-ikäisistä lapsista. Siinä ryhmässä, johon Anna-Maija kuului, oli viitisentoista noin 7–11-vuotiasta lasta. Heistä useimmat olivat lähinaapureita Heikinpohjasta ja pari lasta Palomäeltä. Keväisin ja kesäisin retkeiltiin Kuninkaankartanonmäellä ja seurailtiin luonnon tapahtumia, kukkien puhkeamista ja marjojen kypsymistä. Kuninkaankartanonmäen alue oli pienen lapsen silmissä mittaamattoman suuri, ja kerran Anna-Maija ystävänsä kanssa jopa eksyi. Kotiin löytääkseen lapset istuivat kalliolle ja lauloivat: "Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen..." Sitten he lapsen uskoonsa turvaten kävelivät koteihinsa. Vadelmien keruuretkillä piileskeltiin maakellareiden viileydessä auringon paahdetta, nuuhkittiin seinistä huokuvaa maan tuoksua ja maisteltiin marjasaaliita.

Leikkiperinne välittyi ryhmän sisällä. Anna-Maija ei muista, että mitään leikkejä olisi opittu aikuisilta. Hypättiin ruutua, leikittiin hippasta, kirkon rottaa ja kymmentä tikkua ja pelattiin seinäpalloa talonmies Aaltolan harmiksi. "Pistän teijät pesemään hammasharjalla seinän, jos vielä pellaatte", oli talonmies komentanut lapsilaumaa. Toisinaan leikit ulottuivat Heikinpohjan ulkopuolelle; esimerkiksi kirkonrottaa käytiin leikkimässä aidossa ympäristössä, kirkonmäellä. Tytöt leikkivät nukeilla "hyvin vanhaksi" eli 10–11-vuotiaiksi. Nuket olivat 20–30-senttisiä guttaperkka-nukkeja. "Yhden tytön äiti oli ompelija, jolta jäi aivan ihania tilkkuja. Tilkkuja vaihdeltiin, leikeltiin ja ommeltiin niistä nukeille vaatteita." Tehdasvalmisteisia leikkivälineitä oli varsin vähän. Polkupyörällä ajamista opeteltiin yleensä aikuisten pyörillä, sillä kovin monella ei silloin ollut omaa pyörää. "Rakennusmestari Ojasen Antti-poika oli harvoja, joka sai oman pyörän. Hän lainasi sitä auliisti myös tytöille, jotka polkea kingersivät tangon alitse", Anna-Maija muistelee huvittuneena.

Lasten käyttämä uimaranta oli Huutokalliolla. Virrassa kulki tiheästi tukkilauttoja. Kun uimataitoa ja voimia oli kertynyt riittävästi, jokaisen lapsen haasteena oli uida lautalle ja roikkua sen kyydissä pitkin virtaa. "Jälkeenpäin ajatellen se oli aika hurjaa, sillä lautan alla kävi melkoinen imu, joka olisi voinut viedä vaikka mukanaan." Mutta, Anna-Maijan sanoin: "Eivät ne hölmöydet tähän loppuneet. Syyskesällä käytiin Palomäellä ja Pappilankadulla omenavarkaissa ja seminaarin puutarhasta pihistämässä porkkanoita. Eräänä syksynä Uskin pihassa nuori omenapuu teki ensimmäisen satonsa, kaksi isoa omenaa. Sen verran meillä oli omaatuntoa tallella, että vietiin niistä vain toinen. Kun myöhemmin normaalikoulun opettajana näin ikkunasta omat oppilaani omenavarkaissa, eipä ollut kanttia nostaa asiasta isompaa juttua, koputin vain ikkunaan ja näytin etusormella, että soosoo".

Lumirakenteluun, hiihtämiseen, mäenlaskuun ja luistelemiseen oli talvisin verrattomat mahdollisuudet. Heikinpohjantietä ei ollut rakennettu vielä nykyiseen mittaansa, ja niinpä mäkeä voitiin laskea korkealta Kuninkaankartanonmäeltä aina Kuussalmelle asti. Lasten hiihtoretket ulottuivat jään ylitse Pihlajaniemelle, joka oli silloin jokseenkin harvaanasuttua seutua.

Lapsia, joiden vanhemmat olivat eronneet, oli tuolloin vähän, Anna-Maija ja pari muuta tyttöä. Anna-Maija muistelee lasten puuttuneen hänen "isättömyyteensä". Suurta ongelmaa asiasta ei kuitenkaan tullut. Anna-Maija kertoo, että hän meni äitinsä luokse ja ehdotti, että äiti hankkisi uuden isän. Äiti oli nostanut Anna-Maijan syliinsä ja kysynyt: "Eikös meidän ole näin ihan hyvä? – "Niinhän meidän olikin, ja se asia jäi sitten siihen", Anna-Maija toteaa.
 

Anna-Maija pyhämekossa ja rusetissa Kuninkaankartanon metsässä Heikinpohjassa jonakin kauniina kesäpäivänä n. 1951 (kuva Anna-Maija Juutin albumista)
 

Aune-äiti oli taitava ompelija ja huolehti innokkaasti tyttärensä vaatetuksesta. Sunnuntaisin puettiin aina kaunis pyhämekko ylle. Kun tuli äitienpäivä, pikkutytöt saivat polvi- tai nilkkasukat mekkojensa somisteeksi ja kipaisivat rusetit keikkuen ostamaan kevään ensimmäiset jäätelöt kioskista, joka avattiin joka vuosi juuri äitienpäiväksi Tulliportinkadun ja Heikinpohjantien risteykseen, entisen Esson paikalle.

Anna-Maija sanoo, että vielä aikuisenkin mittapuilla arvioituna leikkiminen lapsiryhmissä oli monin tavoin myönteisesti kasvattavaa: opittiin monenlaisia taitoja, totuttiin liikkumaan ympäristössä ja tutustuttiin toisiin lapsiin, niin poikiin kuin tyttöihinkin – sosiaalistuttiin. "Kun riitoja tuli, ne selviteltiin ja sovittiin. Tyttöjen ja poikien yhteisleikkien seurausta varmaankin on, että myöhemmin omassa työssäni olen järjestelmällisesti muodostanut tyttöjen ja poikien sekaryhmiä erilaisiin yhteistyötilanteisiin."
 

Anna-Maija Väätäinen aloitti koulunkäynnin kuusivuotiaana 1952, jolloin myös äidin ongelmat päivähoidon järjestämisessä helpottuivat. Satoja koulutulokkaita opintien alkuun ohjannut Anna-Maija arvioi, että hänelle itselleen oikeastaan vasta oppikoulussa selvisi, miksi koulua käydään. Puistokadun kouluun, jossa hän kansakoulun aloitti, tuli seminaarin perustamisen myötä harjoitteluluokkia. Anna-Maija kävi kolmannen ja neljännen luokan harjoitteluluokalla, jonka opettaja oli Tyyne Koponen. Poikkeuskoulutuksen vuoksi harjoittelijoissa oli sekä miehiä että naisia.

– Nuorten opettajien työskentelystä painui erityisesti mieleeni elämäni ensimmäinen moniste, johon oli piirretty kaunis päivänkakkaran kuva. Se kuva saatiin värittää ja kirjoittaa kasvin osat siihen. Ja sitä monistetta tietenkin haisteltiin. Se oli spriimoniste ja tuoksui ihmeen hyvälle... Martti Talvela opetti meille laulua. Laulukoepäivänä sattui niin, että unohdin käsityöni kotiin. Talvela, joka piti meille laulunkokeet, antoi minun laulaa ensimmäisenä "Nyt tuulet nuo viestin jo toivat", ja sen jälkeen sain lähteä noutamaan käsityötä kotoa seuraavaa tuntia varten. Myös savonlinnalaisille tuttu urheilumies Jorma Kajanto komeilee luokkakuvassani.

Harjoittelijoita kohdattiin myös muissa ympyröissä: "Sain vierailla yhden nuoren opettajan kotona, ja hän puolestaan kävi meillä. Hän teki oppilaantuntemusselostetta. Kerran taas, kun olin kaupungin luistelujäällä Koululahdella, siellä oli soittoa ja rusettiluistelua. Olin silloin jo hyvä luistelemaan ja osallistuin rusettiluisteluun. Numerokseni sain 13 ja sen mukana parikseni seminaarin miesopiskelijan. Hän luisteli minun, pikkutytön, kanssa koko illan ja vielä illan päätteeksi kyyditsi moottoripyörällään kotiin Heikinpohjaan. Arvaat, että olin pakahtua ylpeydestä."

Kansakoulun neljänneltä Anna-Maija pyrki tyttölyseoon, johon sanojensa mukaan "häppäräppä" pääsi. Kun Savonlinnassa alkoi seuraavana vuonna toimia yhteiskoulu, Anna-Maija ystävänsä kanssa olisi halunnut vaihtaa sinne oppilaaksi, mutta äiti kielsi, koska yhteiskoulussa keskikoulua käytiin vain viisi vuotta – vuoden vähemmän kuin tyttölyseossa.

– Äiti ei minua laskenut, koska olisin päässyt jo viisitoistavuotiaana koulusta pois. Äiti sanoi: "Sulle ei oo mitään töitä, etkä sinä pääse mihinkään kouluun sen jälkeen. Ei tule kuuloonkaan."

Niinpä Anna-Maija kävi keskikoulunsa "Tipulassa" ja pääsi sieltä aikanaan erinomainen keskikoulutodistus taskussaan. Tuli syksy, ei ollut töitä.

– Äiti sanoi, että olikohan se virhe, että sinä jäit koulusta pois. Nyt meidän täytyy ruveta ajattelemaan.

Näin Anna-Maija päätyi vuodeksi Joutsenon kansanopistoon opiskelemaan ja kasvamaan. Hän haaveili sairaanhoitajan urasta. Sairaanhoito-oppilaitokseen oli kuitenkin ikärajana 18 vuotta, mikä olisi merkinnyt vielä yhtä välivuotta. Opettajaseminaariin hänet lopulta ohjasi, kukapa muu kuin oma äiti: "Josko menisit seminaariin, kun se on tuossa lähellä, aidan takana. Miltä se tuntuis se opettajan ura?"

"Jos ei olisi ollut seminaaria, ei olisi nyt yliopistoakaan", sanoo Anna-Maija Juuti. "Seminaarista liikkuu kaikenlaisia tarinoita, myös kielteisiä. Se oli kuitenkin sitä aikaa, jota silloin elettiin, ja tarinat pitää ymmärtää senaikaista kulttuuritaustaa vasten. Seminaarilaisten elämä oli aika säädeltyä, myös niiden, jotka asuivat kotona, kuten minä. Lämmöllä kuitenkin muistan niitä aikoja, vaikka moni silloisista tapahtumista hymyilyttää."

Seminaarin monipäiväiset pääsykokeet olivat alkukesästä. Opiskelijoiksi otettiin vuorovuosin kansakoulun käyneitä kuusivuotiseen koulutukseen sekä keskikoulu- tai lukiokoulutuksen saaneita nelivuotiseen koulutukseen. Sisäänotto vaihteli kahden- ja kolmenkymmenen opiskelijan välillä. Kuten nykyisinkin hakijoita ja opiskelijoiksi valittuja oli ympäri maata. Pääsykokeet muodostuivat oppiaineiden kokeista, opetustuokiosta ja haastattelusta. Liikunnan kokeessa piti kiivetä köysiin, tehdä käsin- ja niskaseisonta, heittää kuperkeikka eteen- ja taaksepäin sekä kärrinpyörä.

– Kaikista selviydyin, mutta seuraavana päivänä en tahtonut päästä sängystä ylös, enkä sen koommin tainnut kiivetä köysiin. Uskonnossa kysyttiin, mitä on Johannes 3:16 ja sen semmoista, hyvin simppeliä tietoa. Jeesuksen opetuslapset piti osata yms. tärppejä. Musiikkikokeessa piti laulaa jokin laulu ja soittaa sai, jos halusi antaa näytteen taidoistaan. Äidinkielessä kirjoitettiin aine. Rehtori Anna Kekkonen haastatteli yksin koko pyrkijäjoukon.

– Kun pyrkijät saapuivat seminaarille, Anna järjesti meidät ryhmiksi tiettyyn järjestykseen ja valokuvasi. Näitä kuvia hän sitten käytti apunaan haastattelussa ja arvatenkin jälkeenpäin lukiessaan muistiinpanojaan kustakin hakijasta. Lisäksi hakijat pitivät pienen opetustuokion, minä arpomalla annetusta aiheesta "Miten kauppa saa tavaransa?".

Tieto pääsykokeen tuloksesta tuli muutamassa viikossa. Opinnot käynnistyivät syksyllä 1963. Opiskelijat saivat valmiin lukujärjestyksen käteensä, ja työ alkoi ilman kummempia tutorointeja. Opiskelu oli koulumaista. Ensimmäinen lukukausi oli koeaikaa, jolloin uusien opiskelijoiden käyttäytymistä erityisesti seurattiin. Koska tanssia ei pidetty seminaarilaiselle sopivana harrastuksena, Anna-Maija vältti tansseissa käyntiä lähes koko koeajan:

– Ainoastaan kerran, syyslukukauden lähestyessä loppuaan, uskaltauduin Mauno Kuusiston konsertin jälkeisiin tansseihin.

– Työviikko seminaarissa aloitettiin maanantaiaamuna aina yhteisellä päivänavauksella ja yhteislaulutilaisuudella. Nimenhuudon avulla varmistettiin, että kaikki olivat läsnä. Laulettiin monenlaisia lauluja virsistä "Asikkalan puisiin rattaisiin". Seminaaria käytiin kuusi päivää viikossa, kuten kouluakin. Päivät olivat pitkiä. Oppi, jota opettajankoulutuksessa saatiin, koostui paljolti aineenhallinnallisista asioista. "Olin koulutukseen erityisen tyytyväinen, tietysti myös siksi, että itse opiskelin keskikoulupohjalta. Meidän kurssista hyvin suuri osa oli ylioppilaita", Juuti toteaa. Opettajissa oli "ihania persoonallisuuksia", kuten uskonnon ja historian lehtori Jaakko Kosonen.

– Puhuimme "Jaska-papista" selän takana, salaa, koska opettajat ja opiskelijat teitittelivät toisiaan. Jaska-papin luennolla vauhti oli niin kova, että jos kynä putosi lattialle, niin monta riviä jäi kirjoittamatta. Puhumattakaan, että olisi ollut jokin lyijytäytekynä, joka piti täyttää. Ei tullut kuuloonkaan, piti katsoa, että kaikki tarvikkeet riittivät tunniksi. Jaakko Kosonen oli niin ihmeellinen ihminen, että kun hän meni taulun eteen, otti liidun ja ryhtyi piirtämän maailmankarttaa, hän ei tarvinnut muuta kuin silmänsä, sen liidun ja taulun, ja pian syntyi maailmankartta, sellainen, josta tunnisti, missä mitäkin on. Hänen luentomuistiinpanonsa olivat pienestä A6-vihkosta otettuja aukeamia, täyteen piiperrettynä pientä kirjoitusta eri väreillä eri suuntiin. Hänen luentonsa olivat tavattoman jäsenneltyjä, ja niissä oli hirvittävän paljon asiaa. Opetusharjoittelussa sitten myöhemmin jos sattui, että kahdella opiskelijalla oli yhtä aikaa tunti eri luokissa, hän saattoi sanoa harjoittelijalle: "Älkää pyyhkikö taulua, minä tulen katsomaan." Hän kuunteli toisen tunnin ja kävi katsomassa toisen taulupiirustuksen ja antoi palautteen sen taulupiirustuksen pohjalta – aivan uskomaton mies! Kun alettiin valmistella tunteja, hän kantoi ison pinon kirjoja. Hän oli matkustellut paljon, ja hänellä oli pienoismalleja, joita hän antoi opiskelijoille lainaksi. Ihana ihminen!

Anna-Maija kertoo saaneensa paljon myös äidinkielen lehtori Kaarina Salervolta: "Hän antoi tavattoman hyvät ohjeet. En ymmärrä vieläkään, millä ihmeellä hän oppi tuntemaan jopa harjoittelukoulun pikkuoppilaiden taidot. Hän osasi ohjata, miten kutakin oppilasta tuli kohdella jossakin tietyssä tilanteessa, minkälaiset taidot heillä oli ja minkälaisia harjoitteita heistä kukin tarvitsi."

Lehtori Salervon temperamenttiin opiskelijat pääsivät myös tutustumaan: "Meillä oli saksan tai ruotsin tunnilla käsitelty jotain asiaa, ja kuinka ollakaan saman asian otti esille suuresti kunnioittamani lehtori Kaarina Salervo seuraavalla tunnilla. Asian toistuminen alkoi meitä tyttöjä hymyilyttää, ja katsoimme vähän toinen toisiamme, että tästähän vasta äsken puhuttiin. Kaarina Salervo ei ilmeistämme pitänyt ja suuttui hirveästi. Hän lähti ovet paukkuen pois siitä luentotilaisuudesta, jolloin me ihmettelemään, että mitä tässä nyt oikein tapahtui. Sitten vain istuimme siellä ja odotimme. Kohta hän tuli takaisin, ja kaikki olivat ihan hiljaa, totisina, eikä kukaan uskaltanut vilkaista sivulleen."

Kysyikö lehtori Salervo, mistä oli kyse?

– Ei, se jäi varmasti hänelle itselleen arvoitukseksi. Muistan, että hänellä oli silloin yllään erittäin upea punainen tyköistuva leninki. Hän näytti hyvin kauniilta, ja meistä tuntui, että kamalaa, mitä me oikein teimme.

Biologian ja maantiedon lehtori Eila Tulkki-Pietikäinen oli Anna-Maijan vuosikurssin luokanvalvoja. "Hänen tunneistaan on jäänyt erityisesti mieleen, että hän käytti paljon episkooppia esitelläkseen asioita kuvin. Kuten tiedämme, sen ajan episkoopit vaativat hyvin pimennetyn luokan. Me raukat, jotka emme luottaneet muistiimme, yritimme siellä pimeässä luokassa kirjoittaa muistiinpanoja. Joskus se vähän suututti, mutta kyllä siihen sitten opittiin suhtautumaan."

Liikunnan lehtorina oli Sinikka Holopainen, joka myöhemmin siirtyi Jyväskylään, jossa väitteli tohtoriksi. "Hän oli hyvin pätevä ja vaati paljon. Hänen ohjauksiinsa arkailtiin mennä, koska hän saattoi käskeä käsin- tai niskaseisontaan työhuoneessaan – vaatetuksesta riippumatta. Naisten arkivaatteena oli tuolloin vielä hame. Housuja sai käyttää vain liikuntatunneilla. Joka liikuntatunnin jälkeen tytöt kuroivat itsensä, kuka minkinlaisiin korsetteihin, sukkanauhoihin ja sukkiin. Ryhtiä ja kapeaa vyötäröä korostettiin. 1960-luvun mittaan tulivat sukkahousut kauppoihin, mutta jotkut käyttivät jonkin aikaa vielä niidenkin kanssa korsettia. 1960-luvun lopulla, kun housujen käyttö oli jo vapaampaa, samanlaisia ongelmia ei enää ollut."

"Sinikka Holopaisen kanssa olin muutenkin tekemisissä", Anna-Maija muistelee, "sillä kuuluin partioon, jossa hän oli lippukunnan johtaja. Olen hänelle hieman katkera siitä, ettei hän hyväksynyt minua luistelun tentissä ensimmäisellä suorituskerralla, vaikka varmasti osasin ne asiat. En kylläkään silloin enää ollut niin liikunnallinen kuin kansakoulussa. Kyllä hänen kanssaan tultiin toimeen, mutta tarkasti piti opetella esimerkiksi tuntisuunnitelman tamburiinirytmit, kun mentiin keskustelemaan hänen kanssaan suunnitelmista. Tamburiinirytmit piti naputtaa siellä."

Matematiikkaa opetti Torsten Strandman ja jonkin verran myös rehtori Kekkonen. "Torsten Strandman oli hupaisa vanhahko mieshenkilö, harmaantunut, charmantti, kaikkien naisten ja tyttöjen ihailema mies. Hänen vaimonsa Sointu Strandman oli hyvin äidillinen ihminen, normaalikoulussa töissä. – Musiikkia opiskeltiin sekä soittoa että laulua. Opiskelemaan ei päässyt, ellei koulutodistuksessa ollut musiikista vähintään seitsemän. Joitakin seiskoja oli, mutta yleensä useimmilla oli musiikinarvosana kahdeksan tai parempi. Ne, jotka olivat päteviä soitossa ja laulussa, etenivät omaa tahtiaan. Kirsti Luukkonen oli soiton opettaja. Minulla ei ollut aiempia soitto-opintoja, kun menin ensimmäiselle soittotunnille. Luukkonen istahti harmonin ääreen ja soitti sillä ’On meillä aarre verraton’. Lopetettuaan hän sanoi: ’Mene harjoittelemaan. Tule viikon päästä näyttämään, mitä osaat.’"

– Kun selvisin siitä verrattomasta aarteesta viikon jälkeen, en ole soittanut sitä virttä koskaan. Hän vain kerran soitti sen, ja siltä pohjalta piti mennä harjoittelemaan. Piti soittaa kaksikätisesti, polkea ja levittää vielä palkeita polvilla. Soitto teetti kovasti töitä. Kuusikymmentä virttä opeteltiin soittamaan koraalikirjasta. Myös Jorma Kalle Väänänen opetti musiikkia, musiikin teoriaa ja laulua. Sointusäestystä ei silloin opetettu, nykyopiskelijat saavat tässä suhteessa paljon paremmat lähtökohdat. Virsien lisäksi laulettiin myös koululauluja, muutamia naiskuorolauluja ja kansanlauluja. Musiikki oli joka kurssilla tärkeää. Jos mentiin esimerkiksi retkille, siellä yleensä kaikui elävä musiikki.

Kotitaloutta opeteltiin myös, koska saattoi olla, että opettaja joutui kotitalouttakin opettamaan. Lisäksi koulutukseen sisältyi maatalousharjoittelua kolmannen ja neljännen vuoden välissä. Jokaisen piti mennä maataloon suorittamaan harjoittelu ja tehdä siitä kertomus. Myös puutarhatyöt kuuluivat seminaarilaisille joka syksy ja kevät, muutama kymmenen tuntia, jotka ylimääräisellä ajalla tehtiin seminaarin puutarhassa.

– Kun asuin Heikinpohjassa, tein usein syksyn puutarhatyöt jo ennen seminaarin alkua, että oli aikaa muille opinnoille. Kaksikymmentä tuntia oli aika paljon pitkien koulupäivien päälle, mutta silloin puutarhuri työskenteli yksin siellä ja piti paikat järjestyksessä ja kunnossa.

Kasvatustiedettä oli, samoin erityispedagogiikkaa. Lehtori Tellervo Lummevuo, pitkän linjan kasvatustieteilijä, toimi opettajana. Hän kannusti opiskelijoita ajamaan ajokortin, vaikkeivät autoa hankkisikaan, "kun koskaan ei tiedä tiedä, millaiselle kylälle joutuu, ja siellä voidaan tarvita ihmistä, joka osaa ajaa autoa". Tämän edistyksellisen ihmisen kohtalona oli kuolla liikenneonnettomuudessa.

Miten kasvatustiede koettiin, oliko se opettajan työlle vierasta?

– Mielestäni ei. Minä esittelen usein opiskelijoille Koskenniemen kirjan "Taitava opettaja", joka on luettu hyvin tarkkaan, alleviivaten, lisälehtiä sinne laittaen. Sehän oli semmoista käytännön juttua. Kasvatushistoria tuntui vieraammalta, ei sitä koettu tarpeelliseksi. Kaikkiaan kasvatustiedettä oli hyvin vähän, sitä olisi voinut kenties olla enemmänkin. Erityispedagogiikassa perehdyttiin erityisoppilaisiin ja -opetukseen sekä oppimisvaikeuksiin. Tehtiin myöskin retki Vaalialaan ja tutustuttiin vammaisuuteen.

Entä ns. pahatapaiset lapset?

– Hyvin vähän heitä käsiteltiin, mutta käsiteltiin kuitenkin. Tällaisiakin lapsia oli, mutta heistä ei niin hirveästi puhuttu. Opiskelimme myös oppilaantuntemukseen liittyviä asioita, siis kehitys- ja kasvatuspsykologiaa. Pikkuisen vähän kaikkea laajalta alueelta.

Kolmannelta vuosikurssilta joulun jälkeen alkoi opetusharjoittelu, jota jatkui koko kevään ja koko viimeisen opiskeluvuoden, ja se arvosteltiin asteikolla 4–10. Harjoittelussa pidettiin mm. alustunteja. Opiskelija sai valmiina tunnin aiheen. Alustunteja olivat kuuntelemassa seminaarin rehtori, kyseisen aineen lehtori ja luokanopettaja, kasvatustieteen lehtori ja kaikki kurssilaiset. Alustunnin päätteeksi pidettiin keskustelu, jossa ruodittiin tuntia ja opastettiin tunninpitäjää sekä käsiteltiin kyseisen aineen opettamiseen ja opiskeluun liittyviä asioita yleensä.

Tenttejä varten oli lukujärjestykseen varattu viikon mittaisia tenttivapaita. Tavallisesti keskiviikko ja lauantai olivat tenttipäiviä. "Ensimmäisestä tentistä kun selvittiin, rehtori piti meille puhuttelun ja sanoi, ettei tenttitilaisuus ole mikään urheilutilaisuus, koska osa meistä tytöistä oli tullut tenttiin hieman vapaammin pukeutuneena pitkiin housuihin. Seminaarissa meiltä arvosteltiin myös käytös. Joiltakin opiskelijoilta laskettiin käytösnumero raskauden vuoksi, ja heidät myös erotettiin vähäksi aikaa. Osa jäi sille tielleen, mutta osa tuli takaisin ja osoitti taas olevansa kympin käytöksen arvoisia ihmisiä."

Anna Kekkosesta et ole vielä oikeastaan kertonut paljoakaan, minkälaisia muistoja hänestä on jäänyt mieleesi?

– Hän oli hyvin jämpti nainen, jolla oli kristillinen maailmankatsomus, luultavasti aika tiukkakin. Mutta hänelläkään ei varmaan ollut helppoa. Ajat ja tavat muuttuivat. Kun olen itsekin joutunut joistakin periaatteista luopumaan ja tinkimään, olen myös häntä tutkaillut siltä kannalta. Hänen täytyi varmasti monta kertaa joustaa periaatteistaan ja antaa periksi, hyväksyä, että tämä kuuluu tähän aikaan. Sen vuoksi minä kunnioitan häntä suuresti. Hän oli siihen aikaan erittäin pätevä johtaja seminaarille.

Minkälaisista periaatteista oli kyse?

– Pukeutuminen oli yksi asia, kuten tenttipuhuttelukin osoitti, suhtautuminen miehiin ehkä myös. Internaatissa asuvia tyttöjä ei saanut tavata huoneistaan kahdestaan miehen kanssa, piti olla joku kolmas pyörä, ettei vaan pääse tapahtumaan mitään. Oli selvää, että hän suhtautui kielteisesti tupakointiin ja alkoholinkäyttöön, eikä seminaarilaisen sopinut näyttäytyä ravintolassa. Toisaalta eivät sellaiset asiat vielä minun opiskeluaikanani yleisemminkään kuuluneet elämäntapoihin. Kuitenkin vielä 1970-luvun alkupuolella, kun tavat olivat jo yleisesti muuttuneet, seminaarin normit säilyivät, ainakin muodollisesti. Kun opiskelijat lähtivät internaatista, heidän oli kirjattava ylös, mihin menivät. Jos kohteena oli Tott tai Seurahuone, opiskelijat kirjoittivat jonkin, kaikkien muiden paitsi valvojan tiedossa olevan, salanimen ravintolalle.

– Anna Kekkosen pitämät aamuhartaudet koin hieman ahdistavina, hän puhui kyllä hyviä asioita mutta hän puhui niin, että hän itse liikuttui. Hän itki melkein joka kerta pitäessään aamunavausta.

Joulukuun yhdeksäntenä Anna Kekkonen tarjosi Annan-päivän kahvit uusille opiskelijoille kodissaan. Hän asui Savonniemessä asuntolan viereisessä puutalossa.

– Meidän kurssimmekin meni hänen luokseen jännittyneen odotuksen vallassa. Joulukuiset säät olivat yleensä kylmiä. Sanottiin kädestä päivää, kuten hyviin tapoihin kuului. Minulla on tunnetusti lämpimät kädet, ja kun kättelimme, hän tokaisi: "Lämpimät kädet, kylmä sydän." Se tuntui sillä hetkellä arvostelulta, vaikka tiedän, ettei hän varsinaisesti tarkoittanut mitään. Anna Kekkonen kuunteli kyllä ihmisiä, alaisiaankin. Kun eräällä naisopettajalla oli kampaaja keskiviikkoisin aina tiettyyn aikaan, niin Anna laati lukujärjestyksen siten, ett tämä opettaja pääsi kampaajalle. Kun seminaarissa oli erilaisia juhlia, Anna osasi jakaa töitä, mutta viimeisen silmäyksen hän loi aina itse. Jos juhlasalissa oli jokin tilaisuus, hän antoi puutarhurin koristella salin ja vahtimestarin järjestää tuolit, mutta aina ennen tilaisuuden alkua hän kävi katsomassa, että paikat ovat siinä kunnossa, että juhlayleisö voi saapua. Hän oli sillä tavalla hyvin täsmällinen ja hoiti tehtävänsä asiallisesti.

Anna-Maija Juuti muistelee, että Anna Kekkonen jakoi sekä opettajien että opiskelijoiden mielipiteitä.

– Kaikki eivät esimerkiksi jaksaneet ymmärtää hänen syvää kristillisyyttään, mutta minua toisten mielipiteet eivät enemmälti häirinneet. Hänellä oli itsensä kanssa riittämiin tekemistä yrittäessään sopeutua uusiin tilanteisiin.

Anna-Maija Väätäinen valmistui opettajaksi keväällä 1967. Valmistujaisia juhlittiin kahtena päivänä. Varsinaista päättäjäispäivää edeltävänä iltana lähteville opiskelijoille ja heidän omaisilleen järjestettiin ruusukonventti, johon pukeuduttiin juhlallisen keveästi. Konventissa laulettiin paljon, esitettiin ohjelmaa ja lopuksi nautittiin kahvit. Tilaisuuden jälkeen opiskelijat lähtivät linja-autolla kierrokselle opettajiensa kotipihoille. Siellä he lauloivat jäähyväislaulut ja jotkut opettajista tarjosivat opiskelijoille pientä purtavaa. "Esimerkiksi Pirkko ja Kalervo Seppälä olivat koonneet lakritsipatukoista ukon, jonka antoivat meille, ja Tellervo Lummevuo kutsui luokseen syömään nakkeja."

Toukokuun viimeisenä päivänä oli päättäjäisjuhla, arvokas ohjelmallinen tilaisuus, johon valmistujat pukeutuivat jakkupukuihin. Uudet opettajat saivat todistuksensa ja kättelivät opettajansa hyvästiksi. Jotkut opettajista, kuten Kaarina Salervo, tekivät tuolloin sinunkaupat valmistuneiden kanssa.

Mietteitä opettajanuran loppusuoralla